Tilkka

Elokuun alussa tuli keikka Tilkkaan. Sehän oli tuttu inttiajoilta; sinne lähetettiin aina jos tarvi lekurin jeesiä. Olin pari kertaa aiemminkin käynyt Tilkassa kuvaamassa, joten oikea rakennus löytyi vanhasta muistista aivan maikkarin läheltä Mannerheimintieltä.

Toimittaja teki juttua naisten vatsanseudun leikkauksista, joilla kursitaan kasaan löysäksi pömpöksi roikkumaan jääneet mahat. Kyse oli sellaisten naisten leikkauksista, joilla synnytyksen jälkeen ei vatsanseutu kursiudu itsestään kasaan kuten kuuluisi. Kyse ei siis ollut pelkästään kosmeettisista syistä tehtävistä operaatioista, joissa naisella on esimerkiksi ylipainoa ja roikkuvaa nahkaa vaan kyse oli vatsanpeitteiden korjaamisesta siihen kuntoon jollaiset ne kuuluisi kaikilla olla. Synnytyksen aiheuttama vatsan venyminen saattaa joillakuilla naisilla aiheuttaa sen, että vatsanpeitteet venyvät liikaa, jolloin ne jäävät synnytyksen jälkeen niille sijoilleen eivätkä palaudu anatomisesti oikeille paikoilleen.
Samaan aikaan oli sosiaalisessa mediassa lanseerattu Project Mama, jossa äidit julkaisivat kehoistaan kuvia ja rohkaisivat muita naisia olemaan sellaisia kuin ovat, olemaan ylpeitä omasta kehostaa ja olemaan välittämättä liian ankarista kauneusihanteista.

Keikkatilauksessa luki, että äitien kauneusleikkaukset ja haastateltavana plastiikkakirurgi. Ajattelin ensin, että kyse olisi jostain mama make overista eli leikkauksesta, jollainen on ilmeisesti varsinkin Yhdysvalloissa trendi. Siinä synnyttäneet äidit käyvät plastiikkakirurgilla operaatiossa päästäkseen nopeasti eroon raskauden aiheuttamista muutoksista. Saavuttuamme Tilkkaan ja tavattuamme täkäläisen plastiikkakirurgin selvisi pian, että kyse ei ollutkaan ihan siitä. Lääkäri selitti ja näytti kuvia, kuinka vatsanpeitteet venyvät kuin kumilanka raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen kumilanka sitten kursiutuu taas takaisin, mutta sitten on joitain tapauksia, joissa kumilanka on venynyt yli eikä enää palaudu. Liikakilot ja löysät vatsat katoavat kuntoilemalla niin halutessaan, mutta jos vatsanpeitteet ovat venyneet lopullisesti pois paikoiltaan niin siihen ei mikään kuntoilu auta. Silloin voi vatsanpeitteiden korjausleikkaus olla paikallaan.

Kuvaus sujui muitta mutkitta, kun oli taas laitteita ja mielenkiintoisia kuvauskohteita. Kaikkein mielenkiintoisinhan olisi ollut näyttää itse leikkausta, mutta sellaista ei tällä kertaa ollut tarjolla. Toisaalta avokirurgisen toimenpiteen näyttäminen uutisissa olisi voinut olla muutenkin hieman groteskia. Sen sijaan saimme haastateltavaksi ja kuvattavaksi naisen, joka oli syyskuussa menossa leikkaukseen. Nainen oli todella urheilullinen eikä voinut epäillä, etteikö hän olisi tehnyt kaikkensa sen eteen, että olisi päässyt raskauden aiheuttamasta pömppömahasta eroon. Nainen kertoi, että kun vatsanpeitteet eivät olleet kursiutuneet kasaan niin hän muun muassa näki, kun ruoka liikkui suolistossa, koska suolet pullottivat vatsanahan läpi. Hänellä oli jo viisivuotias lapsi ja oli miettinyt noin kaksi vuotta leikkaukseen menemistä juuri siitä syystä, ettei vatsa ollut palautunut ja se haittasi merkittävästi hänen kuntoiluaankin; hän ei yksinkertaisesti jaksanut kuntoilla niin tehokkaasti kuin olisi halunnut.

Jalustakin sai omat "tossunsa" leikkaussalissa.

Tilkan jälkeen kävimme haastattelemassa vielä fysioterapeuttia, jolle oli aikanaan tehty vatsanpeitteidenkorjausleikkaus. Hän vahvisti käsitystä siitä, että jos vatsa on vielä vuosia synnytyksen jälkeenkin kuin olisi edelleen raskaana eikä kuntoilulla ja laihduttamalla ole saanut pullottavaa vatsaa pois niin silloin kyseessä saattaa olla vatsanpeitteiden ylivenyminen. 

Jokainen tietenkin omalla kohdallaan päättää onko leikkaukselle tarvetta vai ei; toisaalta pömpöttävässä mahassa on kyse kosmeettisesta haitasta, mutta kuten fysioterapeutti ja lääkäri sanoivat niin joskus se hankaloittaa oman keskivartalon hahmottamista, monesti se huonontaa ryhtiä ja aiheuttaa selkä, niska ja hartiakipuja.

Kuvauskeikka oli perus nopea parin tunnin päiväkeikka, jollaisia valtaosa kuvaustoimeksiannoista on. Toimituksesta lähdetään puolenpäivän aikoihin ja palataan myöhemmin iltapäivällä. Kuvauskohteiden sijainnista riippuen aikaa menee kahdesta neljään tuntia. Keikkaan käytetty aika ja vaivannäkö eivät ole juuri koskaan suorassa suhteesa valmiin jutun pituuteen tai painoarvoon. Joskus perus puolentoista minuutin jutun saa aikaan yhdestä paikasta yhdellä haastateltavalla ja joskus samanmittainen juttu vaatii neljäkin haastateltavaa ja useita eri kuvauspaikkoja. Uutisen sisällöstä riippuu, kuinka seikkaperäisesti ja monesta eri katsantokannasta asia pitää selvittää. Pääsääntöisesti jokainen juttu kaipaa ainakin kaksi näkökulmaa, jotta juttu ei ole puolueellinen. Tämänkertaisessa jutussa oli sekä lääkärin että fysioterapeutin näkemys operaation tarpeellisuudesta ja Project Maman näkemys siitä, että raskaus tuo tullessaan muutoksia naisten kehoon eikä niiden muuttaminen takaisin raskautta edeltävään kuntoon välttämättä ole lainkaan tarpeellista. 

JUTTU LÄHETYKSESSÄ
SAMASSA LÄHETYKSESSÄ JUTTU OULUN VENEVARKAUKSISTA

Flyboard

Heinäkuun viimeisenä päivänä oli tarjolla mielenkiintoisen ja hauskan kuuloinen keikka. Multa kyseltiin jo edellisenä päivänä halukkuutta lähteä Lahteen kuvaamaan tänä kesänä uutena lajina Suomeen rantautunutta Flyboardia. Oli ajateltu, että voisin käyttää Go Pro -kameraani hyödyksi. En tiennyt lajista mitään, mutta kun tuli puhettaa vesisuihkulla lentävästä laudasta niin olin jo täysillä messissä. Pari youtube-pätkää saivat mut entistä vakuuttuneemmaksi, että nyt oli luvassa hauska kuvauskeikka. Tarkoitus oli tehdä kymmenen uutisten loppu kevennys.

Toimittaja oli käynyt jo aiemmin testaamassa laitetta ja kasvoista näki, että se oli tehnyt vaikutuksen. Heti mietin, että jos vain mahdollista niin kokeilen kyllä itsekin. Keli oli hieman harmahtava, mutta kuitenkin pouta, ei satanut, mutta aurinkokaan ei paistanut. Se vaikutti heti siihen, ettei Messilän rannassa ollut porukkaa. Vain muutama hassu käyskenteli siellä täällä, mutta yhtään asiakasta ei näkynyt Flyboard-teltalla. Nuoret kundit, jotka olivat lajin Suomeen tuoneet, olivat kuitenkin innoissaan ja alkoivat heti kiskoa märkäpukuja päälle, kun saavuimme. Asensin samalla Go Pron lentäjän kypärään.

Rannassa lojui viitisen soutuvenettä ja pian saimme yhteen tulpan, jotta pääsin vesiltä käsin kuvaamaan. Kun näin veneet, tuli heti mieleen, että jos niitä vain saa lainata niin ehdottomasti otetaan käyttöön, jotta saadaan mahdollisimman läheltä kuvaa. Maailman kuulun valokuvaajan Robert Capan mottoa lainatakseni: "Jos kuvasi eivät ole tarpeeksi hyviä, et ole tarpeeksi lähellä". Sitä ohjenuoraa olen pyrkinyt aina noudattamaan. Välikommenttina täytyy heittää, että tannoisella Venäjän pressan Naantaliin ja Turkuun suuntautuneella vierailulla aiheutin paniikkia turvamiehissä, kun Putin-Niinistö-kaksikko oli saanut puheet pidettyä ja he suuntasivat kohti rantaa, josta heidät kuljetettiin moottoriveneellä Turkuun, niin mähän sitten ryysin suoraan perään, jotta saisin lähdöstä kuvaa. Sehän ei sitten ollutkaan turvamiesten mielestä hyvä ajatus ja pian mua napattiin hihasta ja estettiin menemästä lähellekään pressoja. Lopultahan me kaikki kuvaajat kuitenkin päästiin laiturille, mutta meikä oli vaa ollu hieman liiankin innokas. Aina pitää päästä ekana sinne missä tapahtuu!

Soudin veneellä vähän matkaa rannasta ja pian Flyboard-jätkät tulivat perässä. Toinen antoi kenkää vesijetille ja toinen kundi nousi ilmaan. Ensisilmäyksellä tilanne näytti jotenkin koomiselta, koska laitteesta tuli lähinnä mieleen vanhasta James Bondista tuttu rakettireppu. Koomisuus kuitenkin katosi, kun kaveri alkoi heitellä laitteella takaperinvoltteja ja sukellella kuin delfiini. Jetti huusi koko ajan lähes täysillä kierroksilla.
Flyboard-jätkä lenteli aikansa ja teki temppuja. Yhdessä vaiheessa jetin kuljettaja hieman kimpaantui, kun lautamies suhautti menemään todella läheltä minua. Mä tyynnyttelin, ettei kamera pienistä roiskeista säikähdä ja sanoinkin, että tekee uudestaan ohilennon läheltä, jotta saadaan vähän pisaroita linssiin.
Taas oli niin mielenkiintoista ja näyttävää kuvattavaa, että oli helppo saada hyvännäköistä materiaalia aikaiseksi. Tuntui, että kuvat syntyvät kuin itsestään.

Go Pron kanssa kävi yksi hauska källi; kameran ollessa kiinnitettynä lentäjän kypärään niin aina, kun jätkä sukelsi ja nousi takaisin pintaan niin kamera kääntyi ympäri; kotelon ruuvi ei jaksanut pitää kameraa oikeassa asennossa. Kun näin materiaalin, otti ensin päähän, mutta sitten keksin, että kuvanhan voi editissä flipata ympäri, jolloin se oli taas "oikein päin". Siinä vaiheessa, kun kamera osui veteen ja kuva meni pariksi frameksi mustiin niin heitin siihen leikkaussauman ja flippasin jatkon kuvamateriaalista 180 astetta. Kun kaveri nousi vedestä, niin kasvot näkyivät oikein päin vaikka oikeasti kamera oli väärinpäin.

Veteen mennessä kamera oli oikein päin...

vedestä ylös noustessa kamera kääntyi veden vastuksen takia väärinpäin...

mutta pro-edit-guru käänsi kuvan käden käänteessä!

Huhhuh, nyt menee niin puujalkaosastolle, että parempi jatkaa leipätekstiä...

Kävimme välillä rannassa haastattelemassa vesilentämistä ihmettelemään tulleita katsojia, joukossa pari saksalaista. Sitten oli kesätoimittajamimmin vuoro sukeltaa märkäpukuun. Helposti hänkin pääsi ilmaan ja pystyi tekemään muutamia yksinkertaisia temppujakin, mutta näytti, että suurin osa keskittymisestä meni laudan kanssa ylhäällä pysymiseen. Aloin jo miettiä omaa vuoroani ja sitä, että kuinkahan mahtaisin pysyä ylhäällä. Ajattelin, että otan Go Pron käteen ja kuvaan siinä samalla itseäni huvittaakseni. Itse juttuun en tällä kertaa kasvojani saanut, mutta jalat sen sijaan kyllä, sillä toimituksessa leikkaaja oli käyttänyt yhtä kuvaa, jossa olin kuvannut omia jalkojani flyboardilla ylös noustessa.

Lopuksi, kun tarvittavat kuvat oli juttua varten jo kuvattu, oli oma vuoroni astua märkäpukuun ja sitoa itsensä lentävään lautaan kiinni. Ensi tuntuma oli, että ylhäällä pysyminen oli todellakin melko haastavaa. Kyllä ylös pääsi ihan kohtuu helposti, mutta jos teki pienenkin vikaliikkeen niin alas tultiin rytinällä. Toki putoamiset olivat lähes poikkeuksetta omaa syytäni, sillä jos vain olisin halunnut niin olisin pystynyt korjaamaan asentoa ja olisin pysynyt ylhäällä, mutta huomasin nauttivani parista metristä veteen selälleni tai mahalleni putoamisesta. Joten oma lentely meni lähinnä kaatuluiksi.

Lopputulema: todella hauska kuvauskeikka, jonka aikana oli jälleen kerran vaikea uskoa, että olin siellä töissä!

 KATSO VIDEO KUVAUSKEIKALTA

 KATSO FLYBOARD-JUTTU LÄHETYKSESSÄ

Oulu

Reissu Ouluun alkoi varhain, erittäin varhain; kello oli soittamassa 3.45! Viikonloppuisin Ouluun ei lennä kuin muutama vuoro ja eipä tietenkään ollut sitten mulle sopivaa vuoroa, jolla olisin päässyt paikalle puolilta päivin vaan pakko oli lentää klo 7.00. Edellinen ilta oli mennyt myöhään viimeisiä kamoja pakatessa, aiemmin ei ehtinyt kamoja lyödä kasaan, kun koko viikon olin joka päivä ollut jossain kuvauskeikalla. Siinä sitten noin neljän tunnin unilla suuntasin kentälle Norwegianin lennolle. Taksikuskin kanssa löytyi yhteinen puheenaihe, kun kaveri hölötti omista kirjanpainatusbisneksistään, jotka taksikuskin hommista päätellen eivät olleet ihan kunnolla lyöneet leiville.

Lähtöselvityksessä ihmettelin, kun en saanut laukuille tarroja. No, menin tiskille ja siinä selvisi, että olin unohtanut ilmoittaa niistä netissä lentoa varatessa. Enkä sitten tietenkään ollut huomannut, että erikoismatkatavaroista, joita mulla oli kolme viidestä, täytyi maksaa hullut erikoishinnat. Jonkin aikaa sain vielä kiistellä tiskimimmin kanssa siitäkin, että mahtuuko kameralaukkuni matkustamon käsimatkatavaralokeroon vai ei. Mirkku oli sitä mieltä, että ei missään nimessä, mutta päätettiin kokeilla kuitenkin, koska kameraa en olisi ruumaan laittanut mistään hinnasta rikottavaksi. 168 euroa köyhempänä astelin portille. Lopulta kamerakin meni ihan heittämällä ylälokeroon eli Norwegianilla oikea käsi ei tiedä mitä vasen tekee.

Lento oli niin lyhyt, ettei siinä oikein ehtinyt mitään erikoista tehdäkään. Viimeistelin ensimmäistä blogijuttuani äärettömän hitaan nettiyhteyden kanssa. Toisaalta toki mukava, että paikkalle pääsi nopeasti eikä tarvinnut istua koneessa kuin sen tunnin.

Perillä hurautin taksilla toimittajan valmiiksi varaamalle hotellille. Olin siellä jo klo 9.00, joten huoneeseen ei tietenkään päässyt. Ekan keikan alkuun oli vielä pari tuntia niin päätin käyttää ajan hyödyksi ja kirjottelin valmiiksi tämän blogin ekan julkaisun.

Tomittajan siivellä pääsin hotellin aamiaiselle ja kyllä se safka hyvin maistuikin, kun ekasta aamupalasta oli aikaa jo 6 tuntia. Kello 11 jälkeen suuntasimme toimittajan kanssa festarialueelle, jossa sound checkit oli jo käynnissä ja jonkin verran yleisöäkin oli saapunut paikalle. Festarithan olivat alkaneet jo edellisenä päivänä, joten porukka saattoi olla hieman uupunutta. Itsellä ei nukkumattomuus painanut vielä missään ja jos vanhat merkit tulisivat pitämään paikkansa niin ei väsymistä ollut odotettavissa. Sen verran paljon tuli teininä harjoiteltua valvomista, ettei pienistä hätkähdä. Ja miksi valvoin teininä? Kirjoitin, suunnittelin ja joskus jopa kuvasin yöllä uusimpia videoprojektejani. Heheh!

Jonne Aaron oli alottamassa keikkaansa ja hän taisi olla sen päivän eka esiintyjä. Kuuma oli ku helvetissä, kun asettelin kameraa lavan edustalle. Lähtiessä Helsingissä oli taas niin kylmä, että oli pakko laittaa farkut ja harkitsin jopa takkia. Nyt pitkät kuteet kostautuivat, mutta onneksi kauluspaidan hihat saa käärittyä samoin farkkujen puntit. Olihan mulla sortsitkin mukana, mutta eihän niitä muistanut / ehtinyt vaihtaa.
Jonne otti yleisönsä totuttuun tapaan ja olikin aika ihmeellistä, että krapulainen yleisö heräsi uuteen päivään ja keikkaan niin riehakkaasti, mutta kaipa se Jonne on tällä hetkellä sen verran kuumaa main stream kamaa, että uppoo jengiin ku jengiin. Yleisö koostuikin melko laajasta skaalasta eli niin sanotusti vauvasta vaariin. Kokeilin omaa patenttiratkaisua GoPro-kameran kanssa kiinnittäen sen normaaliin ongenvapaan. Siten kameran sai hilattua yli viiteen metriin ja sillä saikin hyviä laajoja yleisökuvia ylävinkkelistä.

Ennen keikan loppumista toimittaja alkoi puhua, että jos pääsisimme luikahtamaan bäkkärille ottamaan Jonnelta pari kommenttia. Parin vikan biisin aikana alettiin siirtyä kohti bäkkärin porttia ja pressipassilla heittämällä sisään. Tämä siis mahdollista vain Oulussa! Haastattelua ei oltu ennalta sovittu ja esim. Ruisrockissa kukaan toimittaja tai kameramies ei päässyt pressipassilla bäkkärille vaan toimittajat ja kameramiehet kasattiin nippuun ja sen jälkeen bäkkärialueelta tuli henkilö eskorteeraamaan porukan haastiksiin sun muualle. Oulussa kaikki toimi mutkattomammin ja leppoisammin.

Bäkkärillä odotimme keikan loppumista kaikessa rauhassa Jonnen keikkabussin vieressä eikä kukaan vielä siinäkään vaiheessa tullut kyselemään meiltä mitään. Kaipa se iso kamera olkapäällä ja maikkarin tunnuksin koristeltu mikki luo sen verran auktoriteettiä, että voi hengailla paikoissa, joista muuten tultaisiin häätämään. Keikka loppui ja Jonne asteli hikisenä pois lavalta. Lämpötilat olivat edelleen hellelukemissa ja Jonne oli vetänyt koko keikan farkut ja rotsi päällä niin ei mikään ihme, että kaverilla vähän puski soijaa huokosista. Haastis meinasi kaatua heti kättelyssä, kun Jonnen yli-innokas mediavastaava meinasi blokata meidät ulos, koska ei oltu etukäteen sovittu. Ymmärtäähän sen, koska normaalisti haastikset sovitaankin etukäteen, mutta nyt ajateltiin kokeilla onneamme, kun kyseessä oli niin lyhyt pätkä. Jonne itse oli kuitenkin hövelillä päällä ja suostui antamaan heti fiiliskommentit kuten oltiin toivottukin.

Menimme medialle varattuun tilaan ajamaan matskua sisään koneelle ja pikkuisen jo hahmoteltiin tulevaa juttua. Seuraavaksi suuntasimme toisen jutun kimppuun, joka käsitteli Oulua monena kesänä kiusaavaan ongelmaan venevarkauksista. Kun kerran lähdetään niin pitkälle juttua tekemään niin pitäähän sitä sitten kaksi juttua vähintään tehdä.

Ensin kuvasin veneitä pienvenesatamassa ja saimme yhden perheen isältä kommenttia asiasta. Perhe oli juuri tullut purjehtimasta ja mies totesi, että moottoriveneet ovat enemmän vaarassa ja purjeveneet saavat olla useinmiten rauhassa. Toimittaja oli koko päivän ollut yhteydessä poliisiin, jolta toivoimme saavamme juttuun virkavallan kommentit. Suuntasimme keskustaan rantaan ja kuvasimme pari haastattelua ja kuvaa siinä poliiseja odotellessamme. Jokainen, jolta kommettia kysyttiin, tuli erittäin mielellään mukaan juttuun. Tuli sellainen olo, että oululaiset ovat todella ystävällistä ja mukavaa porukkaa. Yksi kaveri tiesi sanoa, että eräältä kundilta oli viinat viety edellisenä yönä veneestä ja omistaja oli itse vielä ollut paikalla nukkumassa. Kävimme haastattelemassa sitten tätä epäonnista kaveria, mutta häntä viinojen menetys ei kauheasti tuntunut haittaavan. Uudet pullot oli jo hommattu varastettujen tilalle ja mukavassa siivussa yöllinen tunkeutuminen veneeseen tuntui omistajasta pikku jutulta. Mies innostuikin kehumaan varkaita fiksuiksi, koska eivät olleet särkeneet tai sotkeneet paikkoja.
Poliisit eivät heidän muista kiireistä johtuen päässeet paikalle, joten sovimme haastiksen ja kuvauksen myöhemmäksi, koska jouduimme jo rientämään Qstockin pääesiintyjäbändin HIM:in laulajan Ville Valon haastatteluun.

Kurvasimme toimittajan autolla hotellin viereen ja kävelimme tutkailemaan sopivaa haastispaikkaa, joka löytyikin rakennuksen edustalla olevalta terassilta. Valo saapui ja täytyy sanoa, että hieman me toimittajan kanssa häntä ja hänen haastatteluaan etukäteen jännitettiin, kun onhan kaveri sen verran iso nimi maailmalla, että voi olettaa, että miehen fiiliksistä ei aina välttämättä voi mennä takuuseen. Tähän väliin täytyy todeta, että itselläni Valon tapaaminen oli jo toinen laatuaan,  koska olin kuvannut laulajan haastattelun edellisen kerran vuonna 2004. Se kuva, joka mulle HIM:in nokkamiehestä oli silloin jäänyt ei pettänyt tälläkään kertaa; kaveri oli todella hyväntuulinen, ystävällinen ja erittäin mukavan oloinen tyyppi. Haastis meni rutiinilla nopeasti noin 10 minuutissa ja otettiinhan me toimittajan kanssa tietty sitten fanikuvat Valon kanssa.

Hotellilta päästyämme ajoimme takaisin rantaan, jossa ystävälliset poliisit odottivat meitä laiturissa ja pääsimme partioveneen kyytiin. Jostain syystä mulle on siunaantunut noita venekeikkoja jo useampia, kun ensin olin moottorikumiveneen kyydissä, sitten rajavartioiden partioveneen kyydissä ja nyt poliisien. Liikkuvassa poliisiveneessä saimme hyvännäköistä haastis- sekä kuvituskuvaa. Kokeilin taas ongenvapaGoPro-viritelmääni ja sehän toimi jälleen ihan täyttä häkää; sain venesatamista hienoja ylävinkkelin kuvia.

Poliisit pudottivat meidät rantaan ja lähdimme ajelemaan takaisin festarialueelle, jossa oli tarkoitus kuvata festarijärkkääjän ja yleisön haastiskia sekä Eppu Normaalin keikkaa. Samalla ehdimme myös syödä ja rupatella hetki mukavia.

Illan kruunasi HIM:in keikka lähestyvän myrskyn siimeksessä. Ville oli haastattelussa uumoillut, että jos ukkonen tulee niin he saavat sellaisen valoshown, jota ei rahalla saa ja niinhän siinä sitten lopulta kävikin. Viimeisen neljänneksen aikana myrksy pyöri todella lähellä ja taivas löi salamoita päälavan takaa HIM:in soittaessa. Lopuksi taivaan täytti vielä hieno ilotulitus ja päivä oli töiden osalta purkissa.

Suuntasimme sen jälkeen vielä legendaariseen 45 specialiin yksille ja siellä sattui olemaan keikalla parikymppisten helsinkiläiskollien hard rock -orkesteri Santa Cruz. Nimi oli etäisesti jostain tuttu, mutta en yhtään tiennyt mistä oli kyse. Näin ehkä puolen keikkaa ja täytyy sanoa, että olin todella positiivisesti yllättynyt. Vaikka kaverit olivatkin kopioineet kaiken jokaista yksityiskohtaa myöten Guns'n'Rosesilta ja Skid Rowlta niin jätkät teki sen kyllä niin mahtavalla intensiteetillä ja pikku tarkasti, että ei voi muuta kuin hattua nostaa ja kumartaa, että jotkut jaksavat nähdä niin paljon vaivaa ja treenata itsensä kaikkia yksityiskohtia myöden niin järjettömään tikkiin, että keikkakokemus tuntui todella vaikuttavalta ja vakuuttavalta.

Seuraavana aamuna heräsin kuin krapulassa; en sen takia, että mulla ois oikesti ollut kanuuna vaan, kun oli edellisenä päivänä rimpuillut jatkuvassa pienessä nestehukassa 15 tuntia kameran kanssa edes sun takas Oulua niin ottihan se hieman voimille. Ravitseva ja monipuolinen aamupala sekä toimittajan vippaama särkylääke poistivat hienoisen heikon olon ja pääsimme juttujen editointivaiheeseen. Edellisen päivän hienot maisemat ja paahtava helle vaihtuivat hotellin pelkistettyyn kokoustilaan ja koneellisen ilmastoinnin ajoittain aiheuttamaan palelemiseen; jouduin puolessa välissä vaihtamaan sortsit takaisin farkkuihin, kun nilkat alkoivat tuntua jääkalikoilta. Siinä sitten 7 tuntia raavittiin kasaan kahta eri juttua ja toisen lähetin netin kautta maikkarille, jossa se sitten ajettiin kymmenen uutiset lähetyksessä ulos.

Pika pikaa taksilla lentokentälle, jossa oululaisten reilu ja ystävällinen meininki jatkui; en joutunutkaan maksamaan toistamiseen, koska matkatavaraliukuhihna jumittui ja jotta matkustajat saatiin ajoissa koneeseen niin ei ehditty käydä läpi mun tietämättömyydestä johtuvaa matkatavaralaskutusta ja lentokenttävirkailija armahti mut sanoen, että muistan sitten ensi kerralla. Kiitos Oulu!

KATSO VIDEO KUVAUSKEIKALTA

KATSO VALMIS QSTOCK-JUTTU

QSTOCK-JUTTU LÄHETYKSESSÄ