Lähtöselvityksessä ihmettelin, kun en saanut laukuille tarroja. No, menin tiskille ja siinä selvisi, että olin unohtanut ilmoittaa niistä netissä lentoa varatessa. Enkä sitten tietenkään ollut huomannut, että erikoismatkatavaroista, joita mulla oli kolme viidestä, täytyi maksaa hullut erikoishinnat. Jonkin aikaa sain vielä kiistellä tiskimimmin kanssa siitäkin, että mahtuuko kameralaukkuni matkustamon käsimatkatavaralokeroon vai ei. Mirkku oli sitä mieltä, että ei missään nimessä, mutta päätettiin kokeilla kuitenkin, koska kameraa en olisi ruumaan laittanut mistään hinnasta rikottavaksi. 168 euroa köyhempänä astelin portille. Lopulta kamerakin meni ihan heittämällä ylälokeroon eli Norwegianilla oikea käsi ei tiedä mitä vasen tekee.
Lento oli niin lyhyt, ettei siinä oikein ehtinyt mitään erikoista tehdäkään. Viimeistelin ensimmäistä blogijuttuani äärettömän hitaan nettiyhteyden kanssa. Toisaalta toki mukava, että paikkalle pääsi nopeasti eikä tarvinnut istua koneessa kuin sen tunnin.
Perillä hurautin taksilla toimittajan valmiiksi varaamalle hotellille. Olin siellä jo klo 9.00, joten huoneeseen ei tietenkään päässyt. Ekan keikan alkuun oli vielä pari tuntia niin päätin käyttää ajan hyödyksi ja kirjottelin valmiiksi tämän blogin ekan julkaisun.
Tomittajan siivellä pääsin hotellin aamiaiselle ja kyllä se safka hyvin maistuikin, kun ekasta aamupalasta oli aikaa jo 6 tuntia. Kello 11 jälkeen suuntasimme toimittajan kanssa festarialueelle, jossa sound checkit oli jo käynnissä ja jonkin verran yleisöäkin oli saapunut paikalle. Festarithan olivat alkaneet jo edellisenä päivänä, joten porukka saattoi olla hieman uupunutta. Itsellä ei nukkumattomuus painanut vielä missään ja jos vanhat merkit tulisivat pitämään paikkansa niin ei väsymistä ollut odotettavissa. Sen verran paljon tuli teininä harjoiteltua valvomista, ettei pienistä hätkähdä. Ja miksi valvoin teininä? Kirjoitin, suunnittelin ja joskus jopa kuvasin yöllä uusimpia videoprojektejani. Heheh!
Jonne Aaron oli alottamassa keikkaansa ja hän taisi olla sen päivän eka esiintyjä. Kuuma oli ku helvetissä, kun asettelin kameraa lavan edustalle. Lähtiessä Helsingissä oli taas niin kylmä, että oli pakko laittaa farkut ja harkitsin jopa takkia. Nyt pitkät kuteet kostautuivat, mutta onneksi kauluspaidan hihat saa käärittyä samoin farkkujen puntit. Olihan mulla sortsitkin mukana, mutta eihän niitä muistanut / ehtinyt vaihtaa.
Jonne otti yleisönsä totuttuun tapaan ja olikin aika ihmeellistä, että krapulainen yleisö heräsi uuteen päivään ja keikkaan niin riehakkaasti, mutta kaipa se Jonne on tällä hetkellä sen verran kuumaa main stream kamaa, että uppoo jengiin ku jengiin. Yleisö koostuikin melko laajasta skaalasta eli niin sanotusti vauvasta vaariin. Kokeilin omaa patenttiratkaisua GoPro-kameran kanssa kiinnittäen sen normaaliin ongenvapaan. Siten kameran sai hilattua yli viiteen metriin ja sillä saikin hyviä laajoja yleisökuvia ylävinkkelistä.
Ennen keikan loppumista toimittaja alkoi puhua, että jos pääsisimme luikahtamaan bäkkärille ottamaan Jonnelta pari kommenttia. Parin vikan biisin aikana alettiin siirtyä kohti bäkkärin porttia ja pressipassilla heittämällä sisään. Tämä siis mahdollista vain Oulussa! Haastattelua ei oltu ennalta sovittu ja esim. Ruisrockissa kukaan toimittaja tai kameramies ei päässyt pressipassilla bäkkärille vaan toimittajat ja kameramiehet kasattiin nippuun ja sen jälkeen bäkkärialueelta tuli henkilö eskorteeraamaan porukan haastiksiin sun muualle. Oulussa kaikki toimi mutkattomammin ja leppoisammin.
Bäkkärillä odotimme keikan loppumista kaikessa rauhassa Jonnen keikkabussin vieressä eikä kukaan vielä siinäkään vaiheessa tullut kyselemään meiltä mitään. Kaipa se iso kamera olkapäällä ja maikkarin tunnuksin koristeltu mikki luo sen verran auktoriteettiä, että voi hengailla paikoissa, joista muuten tultaisiin häätämään. Keikka loppui ja Jonne asteli hikisenä pois lavalta. Lämpötilat olivat edelleen hellelukemissa ja Jonne oli vetänyt koko keikan farkut ja rotsi päällä niin ei mikään ihme, että kaverilla vähän puski soijaa huokosista. Haastis meinasi kaatua heti kättelyssä, kun Jonnen yli-innokas mediavastaava meinasi blokata meidät ulos, koska ei oltu etukäteen sovittu. Ymmärtäähän sen, koska normaalisti haastikset sovitaankin etukäteen, mutta nyt ajateltiin kokeilla onneamme, kun kyseessä oli niin lyhyt pätkä. Jonne itse oli kuitenkin hövelillä päällä ja suostui antamaan heti fiiliskommentit kuten oltiin toivottukin.
Menimme medialle varattuun tilaan ajamaan matskua sisään koneelle ja pikkuisen jo hahmoteltiin tulevaa juttua. Seuraavaksi suuntasimme toisen jutun kimppuun, joka käsitteli Oulua monena kesänä kiusaavaan ongelmaan venevarkauksista. Kun kerran lähdetään niin pitkälle juttua tekemään niin pitäähän sitä sitten kaksi juttua vähintään tehdä.
Ensin kuvasin veneitä pienvenesatamassa ja saimme yhden perheen isältä kommenttia asiasta. Perhe oli juuri tullut purjehtimasta ja mies totesi, että moottoriveneet ovat enemmän vaarassa ja purjeveneet saavat olla useinmiten rauhassa. Toimittaja oli koko päivän ollut yhteydessä poliisiin, jolta toivoimme saavamme juttuun virkavallan kommentit. Suuntasimme keskustaan rantaan ja kuvasimme pari haastattelua ja kuvaa siinä poliiseja odotellessamme. Jokainen, jolta kommettia kysyttiin, tuli erittäin mielellään mukaan juttuun. Tuli sellainen olo, että oululaiset ovat todella ystävällistä ja mukavaa porukkaa. Yksi kaveri tiesi sanoa, että eräältä kundilta oli viinat viety edellisenä yönä veneestä ja omistaja oli itse vielä ollut paikalla nukkumassa. Kävimme haastattelemassa sitten tätä epäonnista kaveria, mutta häntä viinojen menetys ei kauheasti tuntunut haittaavan. Uudet pullot oli jo hommattu varastettujen tilalle ja mukavassa siivussa yöllinen tunkeutuminen veneeseen tuntui omistajasta pikku jutulta. Mies innostuikin kehumaan varkaita fiksuiksi, koska eivät olleet särkeneet tai sotkeneet paikkoja.
Poliisit eivät heidän muista kiireistä johtuen päässeet paikalle, joten sovimme haastiksen ja kuvauksen myöhemmäksi, koska jouduimme jo rientämään Qstockin pääesiintyjäbändin HIM:in laulajan Ville Valon haastatteluun.
Kurvasimme toimittajan autolla hotellin viereen ja kävelimme tutkailemaan sopivaa haastispaikkaa, joka löytyikin rakennuksen edustalla olevalta terassilta. Valo saapui ja täytyy sanoa, että hieman me toimittajan kanssa häntä ja hänen haastatteluaan etukäteen jännitettiin, kun onhan kaveri sen verran iso nimi maailmalla, että voi olettaa, että miehen fiiliksistä ei aina välttämättä voi mennä takuuseen. Tähän väliin täytyy todeta, että itselläni Valon tapaaminen oli jo toinen laatuaan, koska olin kuvannut laulajan haastattelun edellisen kerran vuonna 2004. Se kuva, joka mulle HIM:in nokkamiehestä oli silloin jäänyt ei pettänyt tälläkään kertaa; kaveri oli todella hyväntuulinen, ystävällinen ja erittäin mukavan oloinen tyyppi. Haastis meni rutiinilla nopeasti noin 10 minuutissa ja otettiinhan me toimittajan kanssa tietty sitten fanikuvat Valon kanssa.
Hotellilta päästyämme ajoimme takaisin rantaan, jossa ystävälliset poliisit odottivat meitä laiturissa ja pääsimme partioveneen kyytiin. Jostain syystä mulle on siunaantunut noita venekeikkoja jo useampia, kun ensin olin moottorikumiveneen kyydissä, sitten rajavartioiden partioveneen kyydissä ja nyt poliisien. Liikkuvassa poliisiveneessä saimme hyvännäköistä haastis- sekä kuvituskuvaa. Kokeilin taas ongenvapaGoPro-viritelmääni ja sehän toimi jälleen ihan täyttä häkää; sain venesatamista hienoja ylävinkkelin kuvia.
Poliisit pudottivat meidät rantaan ja lähdimme ajelemaan takaisin festarialueelle, jossa oli tarkoitus kuvata festarijärkkääjän ja yleisön haastiskia sekä Eppu Normaalin keikkaa. Samalla ehdimme myös syödä ja rupatella hetki mukavia.
Illan kruunasi HIM:in keikka lähestyvän myrskyn siimeksessä. Ville oli haastattelussa uumoillut, että jos ukkonen tulee niin he saavat sellaisen valoshown, jota ei rahalla saa ja niinhän siinä sitten lopulta kävikin. Viimeisen neljänneksen aikana myrksy pyöri todella lähellä ja taivas löi salamoita päälavan takaa HIM:in soittaessa. Lopuksi taivaan täytti vielä hieno ilotulitus ja päivä oli töiden osalta purkissa.
Suuntasimme sen jälkeen vielä legendaariseen 45 specialiin yksille ja siellä sattui olemaan keikalla parikymppisten helsinkiläiskollien hard rock -orkesteri Santa Cruz. Nimi oli etäisesti jostain tuttu, mutta en yhtään tiennyt mistä oli kyse. Näin ehkä puolen keikkaa ja täytyy sanoa, että olin todella positiivisesti yllättynyt. Vaikka kaverit olivatkin kopioineet kaiken jokaista yksityiskohtaa myöten Guns'n'Rosesilta ja Skid Rowlta niin jätkät teki sen kyllä niin mahtavalla intensiteetillä ja pikku tarkasti, että ei voi muuta kuin hattua nostaa ja kumartaa, että jotkut jaksavat nähdä niin paljon vaivaa ja treenata itsensä kaikkia yksityiskohtia myöden niin järjettömään tikkiin, että keikkakokemus tuntui todella vaikuttavalta ja vakuuttavalta.
Seuraavana aamuna heräsin kuin krapulassa; en sen takia, että mulla ois oikesti ollut kanuuna vaan, kun oli edellisenä päivänä rimpuillut jatkuvassa pienessä nestehukassa 15 tuntia kameran kanssa edes sun takas Oulua niin ottihan se hieman voimille. Ravitseva ja monipuolinen aamupala sekä toimittajan vippaama särkylääke poistivat hienoisen heikon olon ja pääsimme juttujen editointivaiheeseen. Edellisen päivän hienot maisemat ja paahtava helle vaihtuivat hotellin pelkistettyyn kokoustilaan ja koneellisen ilmastoinnin ajoittain aiheuttamaan palelemiseen; jouduin puolessa välissä vaihtamaan sortsit takaisin farkkuihin, kun nilkat alkoivat tuntua jääkalikoilta. Siinä sitten 7 tuntia raavittiin kasaan kahta eri juttua ja toisen lähetin netin kautta maikkarille, jossa se sitten ajettiin kymmenen uutiset lähetyksessä ulos.
Pika pikaa taksilla lentokentälle, jossa oululaisten reilu ja ystävällinen meininki jatkui; en joutunutkaan maksamaan toistamiseen, koska matkatavaraliukuhihna jumittui ja jotta matkustajat saatiin ajoissa koneeseen niin ei ehditty käydä läpi mun tietämättömyydestä johtuvaa matkatavaralaskutusta ja lentokenttävirkailija armahti mut sanoen, että muistan sitten ensi kerralla. Kiitos Oulu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti